"Moi, Meyla Wiik tääl, ystävien kesken usein vaa Mei, oon 16-vuotias heppatyttö, jolla on sukujuuria ympäri Aasiaa. Pyrin aina muodostamaan ympärilleen mahdollisimman paljon positiivista energiaa, koska ei surullisena oo kivaa, vaikka kyllähän surullinenkin saa olla, jos siltä tuntuu. Enhän mä itekään pysty aina pirtee olemaan. Oon opetellut nauttimaan pienistäkin asioista, mikä on ollu joskus tosi vaikeeta ja opettanu mulle paljon tärkeitä juttuja. Mun taustat eivät oo antaneet kovinkaan hyvää pohjaa positiiviselle elämänasenteelle, mutta en haluu antaa niitten häiritä mun elämän tehtävää. Oon yleensä reippaasti tervehtimässä uusia ihmisiä ja tekemässä tuttavuutta. En kuitenkaan koskaan tahdo vaikuttaa tunkeilevalta, joten mulle saa kyllä aina sanoo, jos alan kysellä liikaa jostakin. Arvostan rehellisyyttä ja oon usein se tylsä, joka on mennyt kertomaan, kuka on leikkinyt supersankaria ja rikkonut satulatelineen tai vastaavaa. Jos oon vetäytyn omiin oloihini enkä edes hymyile tervehdittäessä, on varmaa, ettei mulla oo hyvä päivä. Multa saa kyl tulla kyselee, miten menee. Jos en kuitenkaan luota suhun kunnolla, tuskin saat mitää kunnon vastausta.
Rakastan liikkua luonnossa ja olla eläinten kanssa. Oon kuulemma tykänny seikkailla metsissä ihan muksusta asti. Omia lemmikkejä mulla ei oo koskaan ollut, mutta viimein karvaista perheenlisäystä saattaa olla pian tulossa. Jos multa kysytään, mitä harrastan, luettelen aika pitkän listan. Paljon asioita, jotka lasken harrastuksekseni, koska eihän harrastuksen tarvitse ohjattua olla. Mä kirjotan ja luen tosin paljon. Varsinkin kirjoittaminen on voimavara silloin, jos on huono päivä. Tykkään todella paljon valokuvaamisesta. Kuvaan lähinnä eläimiä ja luontoa, mutta kyllä multa muutkin kohteet hyvin onnistuu. Monien mukaan kitaran soitto ja skeittiharrastus on mun niin sanottua poikapuolta. Ite en kuitenkaan sanois noin. Ratsastus on se mun eniten aikaa vievin harrastus ja samalla ainoa, joka on jollain asteella ohjttua. Alotin ratsastuksen 11-vuotiaana viidennen luokan alussa, kun tarvitsin jotain säännöllistä iloa ja lohtua elämääni. Sitä tallilla viikottainen pyöriminen on kyllä tuonut minulle enkä ole hetkeäkään katunut tätä. En ole mikään hikipinko kilparatsastaja, vaikka muutamissa kilpailuissa olen kyllä käynyt ilman suurta mainetta. Tasoltani oon noin HelppoC ja esteitä menee ratana 65 senttimetriin asti. Viihdyn tallilla todella hyvin, vaikka en pääsisi ratsastamaan tai edes kunnolla hevosten seuraan. Oon niitä tyyppejä, jotka osaa ottas ilon irti jopa varusteiden puhdistuksesta ja karsinoiden siivouksesta. Haluan panostaa hoitamiseen ja käsittelyyn, vaikka onhan ratsastaminenkin ihanaa. Pitkät maastolenkit viileässä syyssäässä ja sokaisevassa kevätauringossa ovat ihan huippuja. Oon tämmönen 153 senttimetriä pitkä tappi, jolla on tummat luonnostaan vähän laineilevat hiukset. Mun hiukset ja ruskeet silmät tekevät musta kuulemma aasialaisen. Oon ruumiinrakenteeltani kevyt ja muutenkin tosi laiha, koska syömishäiriö, johon sairastuin ala-asteen lopussa, hallinnoi mua edelleen jonkin verran. Sanoisin itteäni edelleen pahastikin sairaaksi. Mulla on tän takia joskus ratsastuskieltoja, mutta tallille menemistä ei onneksi oo koskaan kielletty. Piilotan kuitenkin ihon alta rumasti törröttävät luut taitavasti löysien vaatteiden alle. En saata vieläkään aina syyä kunnolla, liikun varsinkin huonoina päivinä kuin hullu ja mun mieliala hyppii aika helposti kaikkiin pieniinkin aukkoihin. Viihdyn parhaiten tummissa ja löysissä vaatteissa. Ylisuuret hupparit varmaan parhaita vaatteita, joita tiedän. Tallilla mua näkee lähinnä ratsastushousuissa ja kulahtaneessa hupparissa. Joskus kesäsin, jos uskallan olla rohkee, saatan heiluu myös pelkässä t-paidassa. Hiukset laitan yleensä vaan nopeesti hutaistulle ponnarille, koska ei oikee kiinnosta, miten mun hiukset on. Mulle riittää, et saan ne vaa pois tieltä. Mua ei oo koskaan kiinnostanut oikeen meikata tai muutenkaan laittautua, joten en mä vieläkään laittaudu muuta kuin juhliin. Arvostan luonnollisuutta, joten en tahdo pilata sitä. En kyllä sanoisi olevani kaunis, mutta silti en tahdo käyttää meikkiä. En asu enää vanhempieni kanssa, koska ei minulla heitä ole. Vanhempani kuolivat tulipalossa, kun mä olin kymmenen. Olin kesällä isovammillani, kun vanhempani olivat kiertämässä pohjoismaita. He eivät kuitenkaan tulleet enää takaisin. Nykyään asun mun isovanhemmilla. Mun on onneksi ollu ihan hyvä olla isovanhemmillani, vaikka tää elämä tuntu alkuun karulta. Muutin vasta Kerkkälään, jonka takia jouduin vaihtamaan tallia. Kerkkälänä on kuitenkin vaikuttanut hyvältä paikalta asua, joten luulen viihtyväni täällä." TILA - POISSA
  VARUSTEET: KUVA: pexels.com
VARUSTEET:
~VIRTUAALITALLI HOPEAKAURIIN RATSUTILA~ |
